Olemmeko vastuussa toistemme tunteista ja tarpeista?

28.6.2024

Tämän kirjoituksen julkaisu tuntuu jännittävältä ja pelottavalta. Koen, että ajatukseni eivät ole linjassa sen suhteen, millaisessa maailmassa elämme ja mihin minut on kasvatettu. Olen kuitenkin voinut itse niin huonosti menneisyydessä kirjoittamiini asioihin liittyen. Juuri siksi tämän kirjoituksen julkaisu myös tuntuu erityisen tärkeältä.

Minulla on ollut parin viime kuukauden aikana useita osin haastaviakin kohtaamisia, joiden kautta olen päässyt reflektoimaan paljon sitä, miten me ihmiset koemme olevamme toisistamme vastuussa. Koen nämä kohtaamiset erittäin merkityksellisinä itselleni ja omalle kasvulleni. Ne ovat herättäneet minut pohtimaan paljon sitä, miten meidät kasvatetaan olemaan kilttejä toisillemme, miellyttämään muita ja huolehtimaan toisistamme. Mikään noista ei itsessään ole huono asia. Valitettavasti joudumme kuitenkin maksamaan niistä kalliin hinnan, kun niihin liittyy vastuun kokemus muista ihmisistä. NVC-menetelmän (Nonviolent communication, rakentava vuorovaikutus) kehittäjä Marshall Rosenberg kuvaa tätä tunneorjuudeksi. Tunneorjuus on yksinkertaisesti sitä, kun koemme olevamme vastuussa toistemme tunteista.

Minussa tapahtui pari kuukautta sitten iso muutos. Kuvaan muutosta nyt niin, että olen oppinut rakastamaan itseäni. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Itseni rakastamisella tarkoitan, että olen pystynyt ensimmäistä kertaa elämässäni hyväksymään itseni ja omat tarpeeni sellaisina kuin ne ovat. Lisäksi olen pystynyt antamaan itselleni vapauden suhteessa muihin ihmisiin. Mielestäni nämä kaksi asiaa liittyvät vahvasti toisiinsa: rakkaus ja vapaus. Tommy Hellsten käsittelee kirjassaan “Virtahepo makuuhuoneessa” sitä, miten voimme rakastaa vain silloin, kun koemme itsemme vapaiksi. Vaikka kirja käsittelee parisuhdetta, pätee tämä ajatus mielestäni myös muissa ihmissuhteissa. Ja erityisesti suhteessa itseensä. Jos minä rakastan itseäni, niin hyväksyn itseni täysin sellaisena kuin olen, ja olen lisäksi täysin vapaa suhteessa muihin ihmisiin. Samoin jos rakastan toista, hyväksyn hänet täysin sellaisena kuin hän on ja hän on täysin vapaa suhteessa minuun. Mielestäni vapaus on erittäin keskeistä itsen tai toisen hyväksymisessä.

Kun olen käsitellyt teemaa joidenkin ihmisten kanssa, on se herättänyt vastustusta: Eikö kuitenkin olisi hyvä että kantaisimme vastuuta toisistamme ainakin jonkin verran? Eikö silloin kaikki ihmiset voisi paremmin, kun huolehdimme toisistamme? Mitä olette mieltä siitä, kuinka hyvin me ihmiset voimme, kun koemme vastuun toisistamme? Aihetta voidaan myös kuvata kahden käsitteen välisellä erolla: empatia vs sympatia. Valitettavan usein tässä maailmassa pidetään empatiana sitä, joka on itse asiassa sympatiaa. Sympatian ja empatian eroa kuvaa mielestäni hyvin seuraava esimerkki. Jos ystäväni tippuu kaivoon, sympaattisena ihmisenä minä hyppäisin kaivoon hänen perässään, jolloin olisimme molemmat pulassa. Empaattisena ihmisenä minä taas heittäisin hänelle köyden, jonka avulla voisin auttaa hänet kaivosta ylös. Tämä kuvaa mielestäni erittäin hyvin tilaa, jossa me ihmiskuntana olemme. Meistä on tullut sympaattisia, ja se on vienyt meiltä sekä vapauden että kyvyn auttaa toisiamme.

Sympaattisuuteen liittyy vahvasti syyllisyyden tunne. Sympaattinen ihminen kantaa paljon syyllisyyttä siitä, mitä hänen toimintansa ja käyttäytymisensä herättää muissa ihmisissä. Sympaattinen ihminen ottaa vastuun muista ihmisistä, heidän tunteistaan ja tarpeistaan. Jos toinen ihminen on surullinen, on sympaattinenkin ihminen surullinen. Sympaattinen ihminen siis elää tunneorjuudessa. Ja tämä on yhteiskunnassamme valitettavan arvostettavaa, vaikka se vie usein myös kykymme auttaa muita ihmisiä. Kun koemme olevamme vastuussa toisistamme, toimimme usein syyllisyydestä käsin. Kun toimin tästä syyllisyydestä käsin, niin oikeastihan yritän auttaa itseäni, en toista ihmistä. Autan toista sen vuoksi, että syyllisyyden tunteeni helpottaisi.

Olen menneisyydessäni ollut erittäin sympaattinen ihminen ja olen ottanut vastuun muista ihmisistä, heidän tunteistaan ja tarpeistaan. Mihin se on johtanut? Siihen, että olen voinut erittäin huonosti. Lähes kaikkia muihin ihmisiin liittyviä valintojani on jollakin tavalla ohjannut vastuu heistä eli syyllisyys. Kun ystäväni on lähettänyt minulle viestin, on vastuu ja syyllisyys kertonut minulle, että olisi hyvä vastata hänelle pian ettei hän pahastu. Kun olen ollut vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, olen yrittänyt tarkkaan harkiten valita sanani siten, ettei kukaan kuulija loukkaannu. Parisuhteisiini on liittynyt menneisyydessä paljon ahdistuksen tunteita, koska olen kokenut etten ole vapaa. Olen kokenut että parisuhteessa kuuluu olla vastuu kumppanista. Olen ihmetellyt, mikä minussa on vikana, kun pelkästään toisen kädestä kiinni pitäminen saattaa herättää valtavaa ahdistusta. Ahdistus on tullut kokemuksesta, etten ole vapaa. Kokemuksesta siitä, että parisuhteessa ollaan vastuussa toisesta ja toisen tunteista. Kun olen viestitellyt jonkun kanssa Tinderissä ja kiinnostukseni on lopahtanut, olen saattanut lakata vastaamasta viesteihin tai ghostannut. Tähän on liittynyt kokemus siitä, että jos sanon asian suoraan, tuotan toiselle pettymyksen. Ghostaamisella ja vastaamatta jättämisellä olen siis paennut omia syyllisyyden tunteitani.

Tunneorjuus ja vastuu toisista ihmisistä on johtanut maailmaan, jossa emme ole enää aitoja ja suoria toisillemme. Yritämme kaikin tavoin suojella muita ihmisiä heidän vaikeilta tunteiltaan. Tämä on johtanut siihen, ettemme voi enää luottaa muiden ihmisten sanaan: “Sanoikohan hän noin vain miellyttääkseen tai ettei minulle tulisi paha mieli?” Olen käyttänyt menneisyydessäni valtavan määrän energiaa siihen, kun olen yrittänyt tulkita muita ihmisiä: “Suuttuikohan hän minulle, kun ei ole vastannut viestiini moneen tuntiin?” tai “Eikö hän tykkää minusta, kun hän ei hymyile?”. Esimerkkejä olisi loputtomasti. Tunneorjuus on saanut minut etsimään rakkautta epätoivoisesti ulkopuolelta. Vaikka lopulta ainoa paikka, josta sen olen voinut löytää, on minä itse.

Tunneorjuus on tehnyt minut myös vihaiseksi ja saanut minut kiukuttelemaan läheisilleni, jotka olen kokenut turvallisiksi. Syyt tähän voi jakaa karkeasti kahteen osaan: 1. Vihaisuus siitä, että olen kokenut toisen ihmisen vievän minulta vapauden ja 2. Vihaisuus siitä, että olen kokenut toisen ihmisen olevan vastuussa tarpeideni täyttämisestä. On täysin ymmärrettävää että olen tuntenut näin, koska olen kasvanut maailmassa, jossa olemme vastuussa toistemme tunteista ja tarpeista. Jos olisin ollut menneisyydessäni vapaa, ei minun olisi tarvinnut kiukutella näistä asioista muille ihmisille. Vain minä itse olen lopulta vastuussa omasta vapaudestani, omista tunteistani ja tarpeistani. Kuinka paljon olenkaan käyttänyt elämässäni energiaa siihen, että vaadin vapautta muilta ihmisiltä, vaikka olen ainoa ihminen, joka sen voi itselleni antaa.

Mitä sitten tapahtuu, jos emme enää olekaan vastuussa toisistamme? Ihmeellistä tässä onkin se, että siinä käy juuri päinvastoin kuin moni pelkää. Kun pystymme antamaan itsellemme täyden vapauden suhteessa muihin ihmisiin, tästä vapaudesta käsin haluammekin auttaa muita ihmisiä. Tätä kuvaa hyvin NVC-menetelmän toinen perusolettama: “Ihmiset haluavat auttaa toisiaan, kun se perustuu vapaaehtoisuuteen”. Juuri tämän vuoksihan ihmiset kokevat hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön niin merkitykselliseksi. Me ihmiset emme ole hirveän halukkaita auttamaan muita, kun meiltä vaaditaan sitä. Siksi minunkin on ollut niin vaikeaa menneisyydessä auttaa läheisiäni: En ole osannut antaa itselleni vapautta valita.

Matkalla tunneorjuudesta tunnevapauteen on tärkeää tunnistaa Marshall Rosenbergin kuvaama välivaihe: Kapina tunneorjuutta vastaan. Tämä vaihe voi näkyä muille ihmisille erittäin itsekeskeisenä käyttäytymisenä, joissa muiden tarpeista ja tunteista ei välitetä ollenkaan. Siinä ei ole kuitenkaan kyse tunnevapaudesta vaan välivaiheesta, jossa on siirrytty ääripäästä toiseen ennen tasapainon löytämistä. Pohdin tätä kirjoittaessani, että voiko tässä olla kysymys siitä, että kapinavaiheessa oleva ihminen on sympatiasta irtipäästeessään kadottanut hetkellisesti myös empatian?

Tunneorjuuden polku on ollut minulle helvetin raskas. Minua itkettää, kun kirjoitan tästä. En suostu enää palaamaan takaisin siihen maailmaan. Minä uskon maailmaan, jossa me ihmiset olemme vapaita. Kun annamme itsellemme vapauden, meillä on myös kyky rakastaa. Sitä vapautta ei voi antaa minulle kukaan muu kuin minä itse. Vaikka toinen kuinka yrittäisi vaatia minulta, voin silti valita aina itse. Kannan siis lopulta itse aina vastuun omista valinnoistani. Kun valitsen vapauden eli rakkauden, on minulla myös kyky empatiaan. Siitä käsin haluan auttaa ja tukea muita ihmisiä.